Tänään ostin uuden takin ja kengät.
Olen niihin tyytyväinen, mutten silti ole iloinen tai onnellinen siitä, että ostin ne. Tiedän, että tarvitsin toiset kengät, ei kuulemma voi kulkea koko syksyä samoissa kuluneissa syksytennareissa. Ja talvitakkejakin voi omistaa kaksi. Silti on vähän sellainen olo, että joku jossain muualla olisi tarvinnut sitä rahaa enemmän kuin minä. Ihmiset näkee nälkää ja mä ostin uuden takin.
Tiedän, ettei ostamatta jättäminen pelasta maailmaa. Ei etenkään, kun en edes ostele asioita mitenkään erityisen paljon. Ja vaikka itsekkäästi ostin toisen takin, koska ajattelin että on ihan kiva jos ei tarvitse kulkea kevääseen asti yhdessä samassa, kävin tänään myös luovuttamassa verta. Ja viikko sitten lahjoitin kirkon ulkomaanavun kautta kehitysmaan naiselle mahdollisuuden viedä lapsi päivähoitoon opiskelun ajaksi. Mutta en siltikään ole ihan varma, olisiko pitänyt käyttää rahat muuhun kuin materiaan. Koska eihän ei niin hyviä tekoja voi mitenkään kompensoida hyvän tekemisellä, kun ei tässä kuitenkaan ole kyse mistään karman laista, vaan ihan arkipäiväisistä valinnoista.
Vaikka niin moni hehkuttaa materialismionnellisuutta (ei, siinä ei sinänsä ole mitään väärää, kunhan se on kohtuullista), oon kuitenkin varma että ne kaikkein syvimmät onnellisuuden tunteet koetaan joidenkin ihan muiden asioiden parissa. En vaan jaksa uskoa, että joku ilahtuisi uusista vaatteista enemmän kuin lämpimästä halauksesta, aidosta hymystä tai yllättävästä puhelinsoitosta, jolle voi hymyillä vielä seuraavanakin päivänä. En vaan halua uskoa, että sellaisia ihmisiä olisi olemassa.
